Ryhmä	Seksinovellit
Otsikko	TAIVAS: osa 7/7
Laatija	Karv 8D
Julkaistu	19.10.2001 22:40:00
Teksti	Johan oli tosiaan muuttunut. Istuimme keittiössä heidän, mielestäni jättimäisen pöydän ääressä syöden Henkan laittamaa pizzaa. Katseeni kohdistui välillä ulos valoisaan kesä-iltaan ja pian huomasin taas katsovani vaisulta vaikuttavaa Johania. Istuimme vastakkain pöydässä, joka olisi kokonsa puolesta voinut olla meidän keittiömme lattia. Emilia istui Johanin vieressä, ja Henkka istuutui lopulta minun viereeni. Hän kattoi pöydän, kuin parempaakin ateriaa varten, ja hetki muuttui koomiseksi, kun pakastepizzat lopulta päätyivät pöytään. Johan vilkuili Emiliaa välillä, ja tunnistin katseesta tutun piirteen. Katseesta näkyi sama lämpö, mihin olin tottunut, kun Henkka katsoi minua. Mieleni paloi halusta tietää mitä heidän matkallaan oli tapahtunut. "Oreganoo on pakko ottaa, jos ei haluu" Henkka ilmoitti heiluttaen maustepurkkia kädessään. Kukaan ei halunnut, ja Henkka kiersi pöydän roiskien maustetta huolettomasti jokaisen pizzalle. Johan seurasi veljensä pelleilyä antaen hymyn valaista välillä kasvojaan. Lopulta hän aloitti kertomaan rauhallisella äänellä tarinaa, josta jätti kuitenkin osan kertomatta. Hän kertoi tarinan vain Miksun osalta. Ericistä hän ei montaa sanaa sanonut, vaikka mielestäni Eric oli yhtä tärkeä osa tapahtumia - vai oliko? "Mä en tajunnu, et se kusetti mua koko ajan. Mun ois pitäny huomata jo täällä, miten syvälle se on vajonnu"hän aloitti saaden Emilian säpsähtämään. "Miten sä oisit voinu tietää. Ei se näkyny ulospäin, ja se pyys sulta apua, et se pääsis pois täältä, ja niistä piireistä. Miksu ei tienny itekkään mitä teki."Emilia sanoi rauhallisella äänellä. Henkka vilkaisi minua katseella, joka kertoi ettei meidän pitäisi puuttua keskusteluun. "Ja kukahan on teillä pomo?" ajattelin hyväntahtoisen Emilian käsitellessä Johanin sanoja. "Joojoo, mut se oli sentään mun paras kaveri… Äh, vittu en kai mä sitte voinu tietää."Johan myönsi ja jatkoi "Kuitenki me saatiin sen asiat kuntoon mutta pahinta oli, ku se sano, et kukaan ei voi ymmärtää minkälaista se on… Siis heroiini. Se halus irti mutta sillä ei ollu mitään mitä odottaa tulevaisuudelta. Mä oon sen kaveri mutta perhettä se halus. Me oltiin loppuaika Ericin varassa, ja se onneks onnistu. Nyt mä en voi, ku toivoo…"Johan lopetti tarinansa Miksusta. Mieleni teki kysyä tarkemmin, mutta Johan ei tuntunut halukkaalta puhumaan asiasta enempää. Henkan ilme kertoi samaa. Jotain oli jäänyt kertomatta. Hän tarkkaili veljeään hiljaa hymyillen - tietäen saavansa kuitenkin tietää totuuden. "Juuso, sulta mä haluun pyytää vielä anteeks. Mä kohtelin sua, ku kusipäätä, vaikka sä oot saanu vaan hyvää aikaan. Sun ansiosta mä ja Emilia ollaan loppujen lopuks yhessä. Henkastaki sä oot saanu onnellisen"Johan jatkoi saaden minut entistä hämmentyneemmäksi. En osannut, kuin tuijottaa hölmönä Johania, joka sanoi sanoja, jotka eivät vastanneet kuvaani hänestä. Epäilin hänen saaneen jonkun taudin, joka pakotti hänet sanomaan asioita, joita ei tarkoittanut. "Me saatiin sillon aluks Henkan kans kunnon sota aikaan, ja sä jäit kohteeks."Johan lopetti, ja vetäisin palan pizzaa henkeen silkasta hämmästyksestä. Yskin naama punaisena, ja Henkka hakkasi selkääni luullen minun tukehtuvan. Samanaikainen pakonomainen nauraminen, ja yritys saada happea oli äärimmäisen vaikea tehtävä. "Älä vittu, se menee kohta nenään tai mun selkä katkee"köhin hänelle saaden muut katsomaan meitä hämmästyneinä. Henkka lopetti epäillen, että pizzan poistaminen nenästä ei olisi kovin helppo juttu. Emilia seurasi touhujamme hämmentyneenä - selvästikään hän ei ollut perillä inside- huumoristamme. Arvelin hänen epäilevän meidän sittenkin karanneen jostain mielisairaalasta, ainakin hänen ilmeensä antoi niin ymmärtää. Hänkin näytti miettivän, kuinka olimme tähän päätyneet. "Siis te kaks ootte, ku villieläimii. Johanki oli kevyen vittumainen, ennen ku me tutustuttiin kunnolla. Vähä sitä nauratti, ku mä luulin sitä suks Henkka niitten ekojen bileitten jälkeen. Mä sanoin suorat sanat sille, ku se ei ees viittiny kertoo, et sillä on kaksoisbroidi. Jengi nauro mulle vähä…"Emilia huomautti molemmille nyrpeänä. Nyt oli Henkan vuoro hämmästyä, ja minun nauraa. "Joo, ja sit sä haukuit mut pystyyn kesken koulupäivän. On neidillä temperamenttia, niinku Juusollaki" Johan sanoi, ja aloin uskoa hänen olevan oikeasti pahoillaan. "Enpä usko, että vois paljo parempi olla. Entäs neidillä?" muistin sanoneeni ensimmäisen yhteenottomme päätteeksi Johanille. Sen jälkeen olin pelännyt häntä pitkän aikaa, mutta nyt tunne oli tiessään. Annoin katseeni kiertää pöydässä istuvissa ihmisissä, ja huomasin meitä kaikkia yhdistävän oudot kokemukset. Helpotukseksi tunnetta voisi kuvailla mutta sitä se ei kuitenkaan ollut. Jotain hyvää me kaikki kuitenkin olimme saaneet omilla toimillamme aikaan. "Ooke, se siitä sitte. Ei nyt ruveta spiidaa… Eiköhän me olla nyt kuiteski kaikki tehty mitä tehty, ja sillä hyvä."Henkka sanoi kaikille yhteisesti. En uskaltanut kysyä Ericistä, vaikka mieleni teki. Silloin en tiennyt, että Eric palaisi elämääni vielä hetkeksi. Tunnelma vapautui, ja uskalsin jutella Johanin kanssa normaalisti, eikä minkäänlaista vastenmielisyyttä minua kohtaan enää esiintynyt. Hän puhui vapautuneesti kaikesta, kiitellen minua Emiliasta. En ymmärtänyt täysin miksi hän halusi korostaa asiaa mutta otin kunnian mielelläni vastaan. Emilia oli tukenut Johania, kun hän oli meinannut menettää otteen Lontoossa. Kuva tapahtumista alkoi hahmottua, ja ymmärsin meidän ongelmiemme olleen pieniä verrattuna siihen mitä he olivat läpikäyneet. Eric ei ollut paljastanut kotonaan heidän auttaneen Miksua, hän oli vain jotenkin järjestänyt Miksulle uuden mahdollisuuden. Johan oli muuttunut suvaitsevammaksi, ilkeys oli kadonnut hänestä, jos sitä edes oli ollutkaan. Hänen ja Emilian suhde oli varmasti kokenut kovia, kuten minun ja Henkankin. Johan kertoi avoimesti pelänneensä meidän paljastumistamme, ajattelematta edes mitä oli itse tehnyt. Mieleni teki sanoa heidän olevan kaunis pari mutta ajattelin, että saattaisin sittenkin astua liian henkilökohtaiselle alueelle. "Juuso, lähetään ulos. Me ollaan nysvätty sisällä ihan tarpeeks"Henkka keskeytti ajatukseni ihmisestä, jota pidin jo ystävänä. Myös Emilia tuntui oudolla tavalla läheiseltä, vaikka en ollut tavannut häntä montaakaan kertaa. "Mä meen Emilialle yöks. Vi ses i morgon och ta det lungt!"Johan huikkasi peräämme. Lämmin tunne valtasi minut, tunsin vihdoin olevani vapaa. Tunsin meidän olevan täydellinen pari, jonka muutkin olivat hyväksyneet. "Näytti sillä olevan kaikki hyvin… Älä nyt suutu mut mä luulin sitä ihan tunteetomaks"sanoin Henkalle kääntyessämme Eiranpuiston kohdalta oikealle, kohti rantaa. Henkka taiteili puistoa ympäröivän aidan päällä, välillä väistellen aidan yli kurkottelevan sireenin oksia. Muutama juoppo tuntui olevan huolissaan kukkapenkkien turvallisuudesta, Henkan horjahdellessa pitkin aitaa. "Ei se mitää pahaa tarkota, nyt se kyl on aika pihalla. Sil on onneks Emilia, ni mä en joudu kuuntelee sen mölötystä koko ajan."Henkka vastasi, ja astui saman tien tyhjän päälle. Ehdin juuri ja juuri ottamaan hänet vastaan, tosin toinen käteni osui suoraan hänen naamaansa. "Thänk juu veri meni, oisin ehkä voinu selvitä itekki tosta"Henkka kuittasi näyttäen vähintään yhtä loukkaantuneelta, kuin olisi jäänyt auton alle. Jos keskisormi voisi tappaa, olisin varmasti kuollut. "Ole hyvä vaan, mä yritän ens kerralla osuu molemmin käsin sua naamaan"vastasin kumartaen syvään. "Ooke, tonni vetoo, et mä pystyn väistää. Otetaan skaba Kaivariin, voittaja maksaa viulut"hän vastasi hymyillen vinosti. En ehtinyt edes reagoida, kun hän pinkoi jo täyttä vauhtia Bambipuiston kohdalla. "Vittu se varasti" sähähdin, ja lähdin perään kuin raketti. Henkka juoksi kohti ravintola Karusellia, väistellen ihmisiä välillä lähes sivuttain. Juoksin niin lujaa kuin pystyin, varoen törmäämästä eteeni osuviin ihmisiin, saaden muutaman vihaisen huudon vanhempien kunnioituksesta perääni. Sen kilpailun hävisin mutta vain muutamalla kymmenellä metrillä. "Jätkä varasti. Mä oisin voittanu ihan saleen…"valitin, kun istuuduin hänen vierelleen nurmikolle Itäisen Puistotien vieressä. "Aika hiljast on, ei sulla ollu mitää tsanssei. Sitäpaitsi oot mulle pari viuluu velkaa."hän vastasi, vahvistaen sanojaan kansainvälisellä käsimerkillä. Annoin katseeni vaeltaa pitkin hänen hiestä kosteaa vartaloaan. Huomasin Ateenan auringon polttaneen hänen hiuksensa hieman vaaleammiksi. Tumma rusketus korosti hänen kasvojaan, ja kaunis hymy hänen tunteitaan. Hetken vain vietimme aikaa puhumatta sanaakaan. Lämmin kesätuuli mereltä, ja juuri leikatun nurmikon tuoksu toivat aikaisempien kesien muistot mieleeni. Erona edellisiin kesiin oli, että nyt vietin aikaani itselleni rakkaan henkilön kanssa. "Vittu mä rakastan kesää. Mä voisin olla tässä koko yön"sanoin vaihtaen aihetta. Henkka ei vastannut enää mitään, katseli vain pilvetöntä taivasta. Asetuin hänen viereensä yrittäen hakea kohdetta, joka häntä tuntui kiinnostavan. Juuri leikatun nurmikon tuoksu tuntui voimakkaana ja raikkaana. "No sitte me jäädään tänne koko yöks." Henkka antoi hieman myöhästyneen vastauksensa. "Mua jäi vaivaa, et miten Miksu oikeen joutu mukaan noihin juttuihin. Se mitä mä sitä näin, anto ihan erilaisen kuvan siitä. Ainaki sillä on hyvii kavereita…"mietin ääneen Henkalle, joka kääntyi kyljelleen miettivän näköisenä. "Mä en muuten tiiä… Sillonku mä tunsin sen se oli ihan erilainen. Joku paskanaama sen on saanu siihen houkuteltuu, ja seuraukset on aika karseeta kateltavaa"Henkka vastasi pyyhkäisten ohimoltaan valuvan hikipisaran. Emme ehtineet miettiä asiaa kauemmin, kun huomasimme lähellä frisbeetä heittelevästä poikajoukosta erottuvan tutun hahmon. Allu, jota Henkkakin piti reiluna kaverina hölkkäsi meitä kohti. "Jätkät on näköjää ollu lomal? Snadin ruskeit te ootte. Tulkaa messiin me, pistetään Ultimate- matsi pystyyn" Allu sanoi istahtaen viereemme. "Nythän se loma vasta oikeestaan alko."totesin Allulle, joka yritti viestittää ilmellään että :"Haloo, kohta on jo heinäkuu". Hänellä ei ollut aavistustakaan meidän seikkailustamme mutta hän tiesi vastauksen edelliseen Henkalle esittämääni kysymykseen. "Kuulittekste, et Mikke kärähti kaman myynnistä pari viikkoo sitte? Sille tulee aika kovat ajat eteen…"Allu kertoi juorun, jonka arvasin kaikkien muiden paitsi meidän tietävän "Joku käräytti sen suoraan kytille nimettömällä puhelulla…"hän jatkoi. Henkka näytti välinpitämättömältä mutta tiesin hänen kokoavan palapeliä mielessään. Hän nousi ylös, ja tarttui käteeni repäisten minut jaloilleni. "Mennään pelaa. Me ollaan vaan maattu koko kesä…"hän sanoi välittämättä kommentoida Allun uutisia enempää. "Mä en pelaa. Mua väsyttää vielä toi matka…"kieltäydyin välittömästi. Siirryin istumaan lähemmäs pelaavaa joukkoa, ja mietin kuka oli tehnyt ratkaisevan liikkeen täällä päässä. Seurasin Henkkaa, joka syöksähteli villisti muiden joukossa tavoitellen liitelevää muovikiekkoa. Hän tiesi vastauksen, ja se tuntui huvittavan häntä. Muista pelaajista en tuntenut, kuin Markuksen, joka oli muutaman vuoden meitävanhempi. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen peli loppui, ja porukka hajosi kukin omille tahoilleen. Henkka pyyhki hiestä märällä paidalla otsaansa, istuutuen jälleen viereeni. "Johan jätti jotain kertomatta, ainaki mä luulen, et se ties…"Henkka sanoi lopulta heitellen märkää, mytyksi käärittyä paitaansa ilmaan. Vastaus tuli minullekin, kuin salama kirkkaalta taivaalta. "Eric perkele…"totesin. Eric oli tosiaan tehnyt kaikkensa Miksun eteen. Hän oli pakottanut muut ymmärtämään, että Miksu oli ennemminkin uhri, kuin syyllinen. "Aivan niin. Jäädäänkö tänne vai…"Henkka kysyi silmät nauraen. Häntä selvästi huvitti Ericin ovela tapa toimia. Eric oli myös jättänyt kertomatta Johanin, ja Emilian osuuden, koska ei halunnut syyttömien joutuvan ongelmiin. Kuvani pelokkaasta vaaleasta pojasta sai aivan uuden kuvan. "Jäädään vaan, jos sulle ei tuu kylmä."sanoin katsellen hänen ruskettunutta ylävartaloaan. Kiinteät lihakset erottuivat entistä selkeämmin ruskean ihon alta. Mietin hetken, olisimmeko edes tutustuneet, jos hänei olisi vastannut täysin unelmiani. Siihen en koskaan saisi vastausta mutta en sitä kaivannutkaan. Istuimme myöhään yöhön penkillä, jutellen kaikesta tapahtuneesta. Nojasin pääni Henkan vatsaa vasten, kuunnellen hänen tasaista hengitystään. Olin onnellinen, kun minulle oli suotu ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua niin monella tavalla rikkaaseen, ja kauniiseen ihmiseen. Henkan kosketus sai minut säpsähtämään edelleen samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla kun otin hänen kätensä omaani. Välillä hänen pehmeät huulet koskettivat omiani, kertoen hänen tuntevan saman. Onni kukoisti jälleen kahden erilaisen nuoren elämässä. Istuin huoneeni ikkunalaudalla, katsellen raitiovaunua, jossa ihmiset hikoilivat kiroten kuumuutta. Ruuhka-aika näytti pysäyttäneen koko Fredrikinkadun useammaksi kymmeneksi minuutiksi. Helleaalto oli saapunut Helsinkiin heti heinäkuun alussa ja kuumuutta oli kestänyt jo kolme viikkoa. Kesä kului nopeasti, kuten niillä aina on tapana. Ainakin minusta tuntuu, kuin kesällä aika juoksisi nopeammin, kuin talvella. Nyt ajatukseni harhailivat päämäärättömästi, tunsin hajoavani sisältäpäin. Viikko sitten tullut uutispommi valvotti minua yötä päivää. Henkan perhe muuttaisi pois. Jo tänä iltana. Perheen isä oli hyväksynyt työtarjouksen jostain kaukaa. Enempää Henkka ei suostunut kertomaan. Hänen mielestään oli parempi, että emme pitäisi yhteyttä. Tiesin, että olisi turha väittää vastaan, kun hän oli päätöksensä tehnyt. Päättäväinen katse sinisissä silmissä pyysi, etten edes yrittäisi. Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Edellisilta oli toistaiseksi viimeinen iltamme, jo omalta tuntuvalla penkillä Kaivopuiston puiden varjossa. Istuimme käsi kädessä, ja juttelimme yhteisistä kokemuksistamme. Minusta kaikki tuntui yhdentekevältä, kun kuitenkin menettäisin hänet. Henkka haki vain positiiviset puolet kokemuksistamme, yrittäen saada minut ymmärtämään miten paljon hyvää olimme saaneet aikaan. Mieleni teki sanoa, etten minä tehnyt mitään asian eteen mutta tiesin hänen vastauksensa: "Sä olit mun kanssa, enkä mä ois yksin jaksanu."hän sanoi, kun aikaisemmin olimme asiasta puhuneet. Meistä neljästä, Henkasta, minusta, Johanista ja Emiliasta oli kesän aikana tullut ystäviä, ja useita iltoja olimme viettäneet yhdessä tutustuen toisiimme. Alun kauhunhetket, mukaan lukien seikkailumme, muodostui aiheeksi josta emme puhuneet. Huumeet olivat meinanneet viedä yhden nuoren elämän, ja Miksun tapaus oli vain yksi muiden joukossa. "Miks aina minä…"kysyin hiljaa itseltäni. Mielestäni oli väärin, että matto vedettiin jälleen jalkojeni alta, juuri kun kaikki tuntui menevän hyvin. Itsekkäästi ajattelin vain omaa menetystäni. Kädessäni oli paita, joka kuului Henkan vaatekaappiin. Vähän väliä haistelin paidan tuoksua, joka myös kuului Henkalle. "Sanoinhan minä, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Olisit tyytyväinen, ettei kukaan saanut tietää teistä, ja tekosistanne" siveyspoliisi karjui pääni sisällä. "Turpa kii…"ärähdin vahingossa ääneen. "Syömään minä sinua vaan pyysin" mutsi sanoi luullen minun puhuvan hänelle. Huomaamattani hän oli tullut ovelleni. Meinasin väläyttää jotain koputtamisesta, kun huoneen ovi on kiinni mutta hillitsin itseni. "Emmä sulle mitää… ittekseni puhuin vaan."sanoin tekemättä elettäkään siirtyäkseni ruokapöytään. "No syömään sitten vai meinaatko istua siinä koko päivän?" hän lopulta kysyi katsellen minua huolestuneen näköisenä. "Mä syön myöhemmin. Ei oo nälkä…"ilmoitin itsepäisesti haluttomuuteni. Mutsi kohautti olkapäitään, ja meni komentamaan faijan pöytään. Hänelle ei kieltäytymisen mahdollisuutta suotu. Niin minun, kuin Henkankin vanhemmat olivat edelleen täysin tietämättömiä kaikesta, ja sellaisena halusin tilanteen pitääkin. Potkaisin oikean jalkani pystyyn seinää vasten, todeten olevani venyttelyn tarpeessa. Kipu vihlaisi ilkeästi takareidessä. "Vittu tääki vielä…"ajattelin tunnustellessani varovasti oliko jokin paikka revähtänyt. Totesin, ettei lievää revähtämistä vakavampaa vammaa ollut syntynyt. Päätin kuuman suihkun hoitavan senkin kuntoon, ja hieman liioitellen pompin yhdellä jalalla huoneeni halki kohti suihkua. Faija pyöritteli päätään, kun sattui näkemään touhuni. Normaalisti olisin selittänyt ummet ja lammet mutta nyt ei kiinnostanut puhua mistään. Suihkun peilistä minua katsoi ruskettunut, lyhythiuksinen ja sinisilmäinen poika. Huomasin shortsien jättäneen vitivalkoisen alueen muuten tasaisesti ruskettuneeseen vartalooni. Peilipojan silmistä loisti päättäväisyys ajatuksesta, jonka sen omistaja oli suihkun aikana saanut aikaan. "Minähän näen Henkan vielä. Ei sen tartte sitä tietää."silmät sanoivat. Päätin mennä kyttäämään, koska he lähtisivät. Halusin nähdä Henkan vielä viimeisen kerran, vaikka hän oli ehdottomasti kieltänyt minua tulemasta lähellekään heidän taloaan. Vedin pikaisesti shortsit ja t-paidan päälleni, yrittäen samanaikaisesti ehtiä hankkimaan tölkin Batteryä matkaevääksi. "Herra meinaa elää tuolla litkulla sitten koko illan?"Mutsi mökötti, kun valitsin Batteryn hänen tekemän pihvin sijaan. Faija nauroi touhuilleni ääneen, epäillen minua Battery-addiktiksi. Sen olisin myöntänyt, jos olisin ehtinyt. "Eiku mun pitää mennä…"möläytin työntäen jalkani uusiin DVS:iin, jotka Henkka oli valinnut vain pari viikkoa sitten. Lähes kaikki ympärilläni muistutti minua hänestä. Olin aivan varma, että myöhästyisin, ja hölkkäsin Agricolan kirkolle asti. Istuuduin muurille, josta pystyin näkemään suoraan Henkan ulko-ovelle sekä ikkunaan. Asunnossa ei näkynyt mitään liikettä. Päätin istua, kunnes olisin aivan varma, että he olisivat jo lähteneet. Muistelin viimeisiä viikkojamme, kuinka helläksi hänen kosketuksensa oli muuttunut. Aamut, joina olin herännyt häneen kietoutuneena palasivat elokuvan omaisesti mieleeni. Melkein tunsin hänen pehmeät huulet omillani. Ikävä iloa ympärilleen kylvävää poikaa kohtaan kasvoi jättimäiseksi möykyksi rinnassani. Kahden tunnin kuluttua iso hopeanharmaa Mercedes parkkeerasi suoraan heidän oven eteen. Odotukseni palkittiin, ja Henkka asteli kahden suuren matkalaukun kanssa ulos. Tummat aurinkolasit peittivät hänen silmänsä, joista olin oppinut kaksoset selkeimmin erottamaan. Silti tunnistin hänet välittömästi. Matkaa varten hän oli pukenut vaaleat kangashousut, ja lyhythihaisen kauluspaidan. Ylimmät napit olivat auki, ja erotin selkeästi ketjun, jonka itse olin hänen kaulaansa ripustanut. Mieleni teki huutaa häntä jäämään, vaikka olin jo nyt tehnyt päinvastoin, kun hän halusi, tulemalla paikalle. Laukut olivat autossa, ja hän kääntyi katsomaan suoraan minun piilopaikkaani. Käsi pyyhkäisi huolettomasti hiuksia tarttuen sitten silmiä peittäviin aurinkolaseihin. Tiesin hänen huomanneen minut. Henkka vilkaisi ympärilleen, ennen kuin ylitti kadun, pysähtyen muurin reunalla levottomasti heiluvien jalkojeni alapuolelle. "Älä suutu, mun oli pakko tulla…"pyysin tuntien tumman möykyn edelleen kasvavan sisälläni. Hetkeen hän ei sanonut mitään, katsoi vain jälleen naamalle ilmestyneiden lasien takaa. Hyppäsin alas unohtaen kipeän jalkani, joka tietenkin petti allani. Makasin pitkin pituuttani nurmikolla hänen jalkojensa juuressa. "Juuso, ei sun tartte kumartaa, en mä suutu…"Henkka hymyili ojentaen kätensä. Lujalla otteella hän vetäisi minut jaloilleni "Mä näin sut jo ajat sitte mut en päässy aikasemmin lähtee."hän sanoi irrottamatta otettaan kädestäni. Otin lasit vapaalla kädelläni pois hänen silmiltään nähdäkseni vielä kerran tutun lämmön hänen silmissään. "Sä oot itkeny…" totesin, ja kyyneleet pyrkivät väkisin silmiini. Ymmärsin lähdön olevan yhtä vaikea Henkalle, kuin minullekin. Pakotin itsehillintäni toimimaan - eihän pojat saa itkeä. "Muista, et mä rakastan sua ikuisesti mutta älä jää polkee paikalles. Jatka omaa elämääs, lupaatko?"Henkka sanoi sanat, joihin en voinut rehellisesti vastata kyllä. Ei hän vastausta odottanutkaan. "Tossa on sulle jotain…"hän kaivoi ruskean, rypistyneen kirjekuoren taskustaan. "Mulla on jo nyt ikävä…"kuiskasin kieltäytyen edelleen uskomasta, että hän tosiaan lähtee. Viimeisen kerran halasimme ennen kuin hänen täytyi poistua elämästäni. Johan odotti rappusilla, joita monet kerrat olin kiivennyt ylös heidän kotiinsa. Katselin kuinka hän nousi Henkan lähestyessä, avaten auton takaoven. Käsi heilahti hyvästien merkiksi. Henkka istui veljensä viereen, vetäen jälleen tummat lasit silmilleen. Pian heidän vanhempansa tulivat myös, ja auto lähti vieden elämäni tärkeimmän henkilön mennessään. En halunnut mennä kotiin, vaan lähdin vaeltamaan kohti rantaa. Outo tyhjyys valtasi minut. Vaistomaisesti kävelin penkille, joka huokui muistoja. Istuessani muistin kuoren, jonka Henkka oli antanut. Nimeni, oli kirjoitettu selkeällä käsialalla kuoren päälle. Sisällä oli kaksi kuvaa minusta ja Henkasta sekä kirje. Muistin Johanin ottaneen toisen kuvan, jossa istuimme heidän yläkertaan vievillä portaillaan. Toinen kuva oli hotellin katolta Ateenassa, missä käteni lepäsi Henkan olkapäällä. Mietin hetken mistä Henkka oli kuvan saanut mutta muistini lokeroista ei vastausta löytynyt. Avasin taitellun paperin, jonka Henkka oli kirjoittanut selvästi vain minua varten: Rakas Juuso, Kirjoitin tämän kirjeen lähtöä edeltävänä yönä. En tiedä tuletko odottamaan lähtöäni, vaikka pyysin että et tulisi. Ajattelin sen olevan helpompaa meille molemmille. En halunnut sinun näkevän, kuinka poistun elämästäsi. No, kuitenkin veikkaan itse henkilökohtaisesti antaneeni tämän kirjeen, ja kuvat muistoksi minusta. Jos en, niin joku muu on tämän sinulle toimittanut. Pidä mielessäsi hyvät hetkemme, ne kaikki lukemattomat onnemme hetket. Älä jää seisomaan paikallesi, anna uusien ihmisten tulla mukaan elämääsi. Minä tunnen sinut niin hyvin, että saattaisit tehdä juuri niin. Jatka tanssimista, siinä sinä olet mestari. Vaikeita hetkiä tulee meille molemmille mutta älä lannistu. Minä olen kaukana mutta vain fyysisesti. Voi paska, mä en osaa sanoa miten paljon mä sua kaipaan. Tätä ei ehkä pitäisi kertoa mutta asuntoamme ei myydä, ja jonain päivänä saatan palata takaisin. Ethän jätä elämääsi sen varaan, pyydän ja rukoilen. Sinä olet parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Muistan ne useat kerrat, kun jompikumpi meistä toivoi, että onnemme kestäisi ikuisesti. Nyt kuitenkin kävi näin, ja meidän perhe jatkaa matkaa. Ikuisesti sinun, Henrik P.s: Voit pitää vaatteet joita lainasit korvauksena niistä, jotka pilasin pesukoneessa. Luin kirjeen useaan kertaan, kieltäytyen uskomasta Henkan todella poistuneen. Mietin pystyisinkö vastaamaan Henkan pyyntöön, ja jatkaa elämääni etsien uusia tuulia. Lokkien nauru tuntui pilkkaavan ajatuksiani, eikä mikään selvinnyt sinä iltana… eikä vielä pitkään aikaan. "Taisinpa olla hetken taivaassa, kunnes reuna tuli vastaan ja se loppui" kuiskasin, ja taittelin paperin huolellisesti takaisin kuoreen. Matkalla kotiin Emilia käveli vastaan, odottaen minun pysähtyvän juttelemaan. Tunsin, ettei minulla ollut hänelle mitään sanottavaa, joten heilautin vain kättäni ja jatkoin matkaani. Tunsin tytön katseen selässäni, ja tiesin hänen olevan samassa tilanteessa kanssani. Vasta myöhemmin ymmärsin, että tein juuri päinvastoin kuin Henkka oli pyytänyt. Siitä seuranneet tapahtumat ovatkin jo aivan toinen tarina. LOPPU

Klikkaa ylös