Ryhmä	Seksinovellit
Otsikko	m+m
Laatija	Ville T
Julkaistu	12.08.2002 5:22:00
Teksti	Riitelin jälleen serkkuni Annan kanssa. Anna oli, ja on edelleenkin, ahdaskatseisen uskonlahkon kannattaja, ja luonnollisesti äärimmäisen kiinnostunut siitä, mikä häneltä itseltään on kielletty : ihmisen seksuaalisuudesta. Suukopu alkoi, kuten tavallista, Mikestä. Meillä oli uimarannalla oikein mehukas, pitkä riita, jota en kuitenkaan osannut oikeana riitana pitää. Olisi pitänyt osata, sillä Anna tulistui tosissaan, kun minulla näytti olevan vain hauskaa hänen messutessaan taivaallisesta tapakulttuurista ja muista idän ihmeistä, jotka olivat ja ovat hieman l i i a n ihmeellisiä minulle. Ja se taas, että minunlaiseni syntinen saattoi porskutella elämässään ilman sen kummempia omantunnonpistoksia, oli aivan liian ihmeellistä Annalle. Annan mielestä minussa oli, ja on, sekin paha vika, että nauran sopimattoman paljon ja varsinkin asioille, joissa ei ole mitään naurettavaa. Nytkin tapahtui, että kun Anna lausui amenensa, tajuten liian myöhään siinä piilevän kaksimielisyyden, olin kerta kaikkiaan tikahtua riemuuni. - Paavalikaan ei antanut periksi, vaikka hänelläkin oli piikki lihassaan, putosi rakkaan serkkuni kireiltä huulilta. Siinä vaiheessa olin jo äkännyt Miken lähestyvän hahmon, enkä voinut olla kuiskaamatta kauniiksi lopuksi - muka kauhistuneena : - Herra paratkoon... Annamari... Anna, tuolta se piikki nyt tulee... - Onko i h a n pakko ? Anna älähti, ja survoi vimmalla tavaroita rantakassiinsa. - Ei ole. Ei sinunkaan ole. - Tä ? Ja mitä MINä olen TAAS tehnyt ? - Et mitään, mutta porsaita äidin oomme kaikki. Kaikki. Tämä lausahdukseni ei tainnut olla kovinkaan asiallinen, mutta en kerta kaikkiaan jaksanut väitellä pidempään - en nyt. Väittelymme kulkivat aina samoissa uomissa, osasin vuorosanat prikulleen ulkoa, ja lopputuloksen tiesin. Nyt en jaksanut. Kyllästytti. Kyllästytti, ja ehkä vähän harmittikin olla aina syyllinen. Olinhan minä sitä monessakin mielessä, mutta tekikö ja tekeekö homouteni minusta syyllisen kaikkeen ? Annan mielestä kyllä - Annan tai sen nimenomaisen Jumalan mielestä, jonka ihmiset olivat Annalle luoneet. Mutta nyt huomioni vei Mike, ja Anna pyrähti paikalta kuin pelästynyt lintu. Niin tapahtui aina. - Minussa varmaan on pisaratartuntana leviäviä demonihenkiä, Mike nauroi kerran, mutta Annalle demonit olivat kaikkea muuta kuin naurunaiheita. Hän näki pikkupiruja kaikkialla, tai ei kirjaimellisesti nähnyt, mutta oletti niitä löytyvän joka paikasta. Niitä oli esimerkiksi kirpputorirytkyissä ja vääräuskoisten henkilökohtaisissa tavaroissa, ja - mikä pahinta -niiden ihmisten aivoissa, jotka olivat homoseksuaaleja. Annan mentyä istuimme sitten, me demonien riivaamat, vesirajan tuntumassa noin metrin päässä toisistamme. Se metri tuntui sietämättömältä etäisyydeltä nyt, kun emme olleet - meistä riippumattomista syistä - tavanneet toisiamme reiluun kuukauteen. Annoin katseeni vaellella rauhassa Miken pronssinruskealla iholla ja nautin. Mike näytti juuri sellaiselta kuin näyttävät ne, jotka ovat kuolemattomia vielä vähän aikaa. Hänellä oli loputtomasti vuosia jäljellä, niin kuin itsellänikin oli. En häiriintynyt, vaikkei Mike silmäillytkään minua yhtä intensiivisesti kuin minä häntä - eihän hän juuri koskaan tehnyt niin. Hän oli... ei, ei hän etäinen ollut, vaan... mystinen ? Hän joka tapauksessa katseli aina kauemmas, ja näki pidemmälle kuin minä. Aina ja kaikella tapaa. - Näytät kuin joltakin aatelismieheltä, tulin jossain vaiheessa sanoneeksi. Mike hymähti ja imaisi savukettaan liioitellun nautinnollisesti. - Aateliselta.. ? hän hymyili sitten. - Melkoisen vanhanaikaiselta siis... ? - Ei, sinä näytät klassiselta, keksin korjata. - Ahaa... ? Mike sanoi.. - Se... se kuulostaa paremmalta... kyllä. Klassinen. - Taidan muuten tuntea erään, jonka hulluksi tekemiseen riittää yksi ainoa Mike-niminen klassikko, murisin. - Jassoo..., Mike sanoi pienelle aallokolle, - minäkin tunnen yhden... Yhden tyypin, johon Samuli-nimiset ikivihreät vaikuttavat samalla tavalla... Räjähdimme nauruun ja syöksyimme mereen. Kuinka me täydensimmekään toisiamme, kun toinen oli Räkä ja toinen Klassikko. Vaikka viivyimme vedessä pitkään, ei meri meitä viilentänyt, joten uituamme lähdimme pikavauhtia Miken luo. Tai eihän talo Miken ollut : hänen matkustelevaiselle sukulaistädilleenhän se oikeasti kuului. Se ja sama : meillä o l i paikka. Määränpäässämme Mike halusi - minua kiusatakseen -ensimmäiseksi soittaa. Joskus hän soitti nuoteista, mutta useimmiten muistista. Hän siis meni istumaan pitkälle pianotuolille, ja minä istuin hänen viereensä. Hän asetti sormensa koskettimille vihjailevin liikkein ja sanoi pidätellyn arvokkaasti, naurua äänessään : - Sitten.. ehkä vähän.. Schumannia ? Carnaval... ? Hmmmm... se voisi olla sopiva... Ja Mike soitti. Hän soitti sillä pehmeydellä, sillä pehmeydellä ja yht`aikaisella ilkikurisuudella, joka oli ominaista kaikille hänen liikkeilleen. Ja, kuten arvata saattaa, olin jälleen maailman huonoin ja hillittömin yleisö : kävin maestron kimppuun kesken hänen iloisen Kinderscenensä. Mike nauroi, kun raahasin hänet - muka väkisin - pianotuolilta paimentolaismatolle. Vaatteetkin lähtivät suht ripeästi hänen yltään, ja sitten ne katosivat minunkin yltäni. äkkiä vakavoiduimme. Mike makasi allani ja katsoi kerrankin suoraan silmiini. - En oikein... En oikein vieläkään tiedä mitä tämä on, mutta tämä .. tämä on hyvä asia... Hänen katseensa siirtyi jonnekin yläpuolelleni, ja hän siveli hiuksiani hajamielisesti ; siveli ja kosketteli niskaani, selkääni, käsivarsiani. - Tämä.... tämä on hyvä juttu, hän sanoi. Hän käänsi päänsä oikealle ja sulki silmänsä. Katselin häntä ja kurkkuani kuristi merkillisesti - olisinpa joskus saanut edes pennin hänen ajatuksistaan.... Kumarruin lähemmäs ja pyysin häneltä jotain. - Käänny, sanoin. Mike avasi silmänsä ja katsoi minuun tavalla, joka ei jättänyt hirveästi vaihtoehtoja. Painoin huuleni hänen huulilleen miltei rajusti, enkä paljon valehtele, jos sanon että olisin voinut syödä hänet. Sitten Mike kääntyi. Hän kääntyi. Ajattelin seuraavaksi, että jos miehellä voi täydellinen selkäpuoli olla, niin Mikellä oli : jokainen lihas erottui auringossa paahtuneen ihon alta, mutta silti yleisvaikutelma oli lämmin ja pehmeä. Taisin ajatella ääneen, tai ainakin Mike vastasi ajatuksiini : - Ei sinussakaan... suurempaa vikaa ole, hän mutisi. Tunsin mielipuolista hellyydensekaista himoa, kun painauduin Mikeä vasten. Minussa oli halua ja tahtoa melkein yli sietokykyni, ja muutakin oli. Kyllä - olin siitä jo varma. - Ikivihreä kutsuu Klassikkoa, sopotin Miken niskahiuksiin. - Olisi ilmoitusluonteista asiaa. - Mmmh... ja, ja mitähän ... asiaa ? - Sitä sinä et ikinä arvaa. - Arvasin jo, Mike hymähti. - Kuin myös... Pian en osannut ajatella enää mitään, sillä Mike rupesi nostelemaan takapuoltaan vallan herkullisesti. - Käynkö... ? jompikumpi kysyi, ja sitten se samainen jompikumpi kävi apteekkikaapilla. Minä se olin. Voitelin instrumenttimme huolellisesti ja painauduin jälleen Mikeä vasten. Hitaasti painoin kaluani häneen - hitaasti jo itsenikin tähden, sillä olin viime aikoina ollut turhankin herkkä... Vähä vähältä pääsin syvemmälle, mutta tuntui etten koskaan pääsisi t a r p e e k s i syvälle. Mike oli kontallaan ja tartuin hänen kupeisiinsa. Hän tarttui omaan elimeensä, ja oli ilmeistä, ettei kumpikaan kestäisi pitkään. Rupesin liikkumaan, ja Mikekin liikkui. Hän todella liikkui, voihki ja ääntelehti niin, että olin laueta jo alkumetreillä. Hidastin tahtia ja kumarruin koskettelemaan häntä. Kuljetin sormiani sileällä iholla ja melkein kirosin tunteitani. Ne melkein sattuivat. Vit... jat, minä todella... Kyllä, todella : minä todella rakastin tätä Klassikkoa kaikilla mahdollisilla kuviteltavissa olevilla tavoilla ja kaikilla mahdottomilla tavoilla, ja kaikilla tavoilla, jotka mahdollisesti sijoittuivat näiden kahden ääripään väliin. Jos tämä yksinkertainen rakkaus teki minusta rikollisen,ja jos joku halusi sylkeä päälleni ja tehdä minulle Wildet, ja vain sen vuoksi että satuin rakastamaan jotakuta ihmistä, niin siitä vaan. En välittänyt, en todellakaan välittänyt - en enää. Mike pyöritti takapuoltaan yhä villimmin, ja annoin mennä minäkin. Mike saavutti huippunsa ennen minua, ja hänen lastinsa irtosi voimalla ja kauas. Hänen rytmikkäät aaltonsa saivat minut - jos mahdollista - vieläkin suuremman intohimon valtaan - ja taisin lauetessani pitää häntäkin suurempaa ääntä. Myöhemmin palasimme rannalle. Istuimme ilta-auringossa emmekä luullakseni kaivanneet mitään tai minnekään. Uskalsin suudella Mikeä poskelle, mikä sai lähellä seisoskelevat rouvashenkilöt varpailleen. - Elämmekö 2000-lukua ? huokaisin. - Enpä .... Enpä tiedä, Mike sanoi ja sytytti sätkän. - Mutta ... jos pääsisin pois.. Pois töistä ja kaikesta... Paikkaan.. paikkaan jossa en tapaisi ketään muita ihmisiä kuin sinut.

Klikkaa ylös